header

Helsinki 1600-luvulla

Helsingin asukkaiden sukunimiä 1600-luvulla: Hamina, Kalkoinen, Kaura, Kipu, Kotka, Nukari, Pakala, Pätä, Santa, Sankari, Suomes, Tali, Tervoinen, Tolpo ja Viisas.

Sortoa Lapväärtissä

ELINIKÄISTÄ SORTOA
Urho Myllyniemi, 87, muutti 3-vuotiaana Kasijoelta Lapväärtin Dagsmarkin kylään ennen vapaussotaa. Kylässä ei ollut suomenkielistä koulua. Urhoa kutsuttiin "finneksi" eikä se ollut kehusana. 16-vuotiaana perusti kodissaan suomenkielisen koulun ja sai siitä erityisesti rkp:hen sitoutuneitten elinikäiset vihat päälleen. Vihamielisyys ilmeni rakennuslupa-asioitten viivyttelynä, laina-anomusten epäämisenä ja huonona, jopa vastuuttomana kohteluna sairaalassa.
(Ilkka 16.1.2000)

Koulujen sortoa Suomessa

1900-luvun alusta ainakin 1950-luvulle asti tietyillä seuduilla Pohjanmaalla ja Uudellamaalla suomalaisten maanostoa ruotsalaiset järjestelmällisesti vaikeuttivat, ja jopa uhkailivat jos he vaativat oikeuksiaan tai laittoivat lapsensa suomalaiseen kouluun. Myös työpaikoilta erotettiin ihmisiä mielipiteen ja etnisen taustan vuoksi.

Pohjanmaan Alaveteliin vuonna 1930 oli perustettu pieni yksityinen suomenkielinen kansakoulu, saapui sen eteiseen lapsia aseella uhkaileva ruotsinkielinen mies. Toisen kerran saman koulun ovi oli naulattu kiinni, jolloin opettaja ja 15 koululaista kiipesivät ikkunasta sisään. Lisäksi Alavetelissä kukaan ei suostunut myymään ruokaa suomalaisen koulun tukijoille, joten sitä oli ostettava muualta.

Muita vaikeita paikkakuntia suomalaisille olivat mm. Jepua, Lapinjärvi, Pietarsaari, Pernaja, Porvoo ja Tenhola.

Eino Leinon ajatuksia

Eino Leinon ajatuksia
Vänrikki Stoolin tarinoista


Minä en tiedä mitään sen koomisempaa näkyä kuin suomalainen kansakoululapsi lausumassa luokan edessä »Ven Tuuvaa» tahi suomalainen ylioppilas sortovuosina levittämässä Karjalan sydänmaille ­- Kalevalan-laulajien kyliin Stoolin tarinoita. Siten ei kasvateta mitään kansallishenkeä. Siten kasvaa juuri se väärä, teeskennelty, ontto ja itseihannoiva henki, joka jo nyt on epämiellyttävimpiä piirteitä meidän nuoressa suomalaisessa kulttuurissamme.

Runeberg oli tietysti aikansa lapsi, kuten kaikki. Hänen runoutensa heijastelee sitä kansallishenkeä joka vallitsi maamme pienessä sivistyneessä piirissä viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuo piiri, kieleltään ruotsalainen, mieleltään suomalainen, katsoi kaukaa ja jotenkin romanttisilla herrassilmillä Suomen sorrettua suomalais-ugrilaista kansanainesta, joka sen mielestä oli kaunis ja esimerkiksi kelpaava, nöyrä, hiljainen, lainkuuliainen, jumalaapelkääväinen, hiukan tyhmänsekainen, mutta hyväsydäminen ja hidas vihaan. Eikä tämä kansa ollut myöskään vailla mainehikasta menneisyyttä. Sen verta olivat juoneet »Puola, Lützi, Leipzigin ja Narvan multa», sekin oli ollut mukana Ruotsin suuruutta rakentamassa, sillekin oli tuleva jokin lehti Ruotsin suurten kuninkaitten leikkaamista laakereista. Sillä tuo piiri oli vielä liian lähellä Ruotsia ja ruotsalaista kulttuuria voidakseen olla sen kanssa samoilla aseilla - ja ennakkoluuloilla - kilpailematta.

Atlantica! Atlantica!

Minä luulen että me nykyään elävät tämän saman suomalais-ugrilaisen heimon lapset annamme jotakuinkin palttua sekä Narvan mullalle että Lützin kukkuloille. Me tiedämme varsin hyvin, että meillä ei ole mitään sotamainehikasta menneisyyttä. Me tiedämme myös, mitä laatua nuo Ruotsin aikaiset sodat olivat ja mitä surullista osaa meidän omat esi-isämme siellä näyttelivät. Suomen kansa ei astunut niihin kuin paraatiin. Se vietiin sinne niin kuin karja teuraspenkkiin, ja jos se siellä joitakin »urhotöitä» teki - hakkasi poikki enemmän tahi vähemmän päitä -, niin ei se ainakaan kansana tiennyt niitä tehneensä eikä tekevänsä. Sota oli aina synkkä onnettomuus suomalaiselle. Runeberg on tehnyt siitä loisteliaan turnausleikin.

Ja sitten erityisesti meidän viimeinen sotamme Venäjän kanssa! Pian on sata vuotta kulunut siitä. Pian tullaan kaiketi sitäkin muistoa kansallisilla juhlamenoilla kunnioittamaan. - Jos me välttämättä tahdomme jotakin juhlia, niin juhlikaamme sitten Porvoon valtiopäiviä. Siinä on todella jotakin juhlimista.

Mutta itse sota! Me tiedämme hyvin kyllä, että se oli paljon vähemmän kaunis ja kunniakas kuin miksi Runeberg on sen kuvannut, mutta vaikka se olisikin ollut sellainen, ei ainakaan Suomen nousevalla suomalaisella kansalla ole vähintäkään syytä sitä muulla kuin syvällä murheella ajatella. Ruotsalaiset kenraalit, ruotsalaiset päälliköt, ruotsalaiset liput, ruotsalainen sota! Se oli sotaa valloitetusta maasta, sotaa kahden vieraan vallan välillä. Ei mitään pyhää sotaa, ei mitään kansallista taistelua olemassaolosta. Suomen kansalla ei ollut siinä muuta tehtävää kuin olla - tykinruokana.

Siinä suhteessa puhuvat Vänrikki Stoolin tarinat meille veristä totuutta. Missä suomalainen kansanaines psykologiasta ja puvustosta päättäen - »ryysyvaattehissa.» - siinä esiintyy, on se vain tummana taustana sille säteilevälle sankarikunnialle jolla Runeberg ruotsalaisia kenraalejaan seppelöi. Ja tämän pitäisi olla meidän kansallisia kulmakiviämme! Kenties se voi olla ennen, mutta ei enää. Jo entisyytenä on se meille nöyryyttävä.

Tunnen tulevani liian kerettiläiseksi. Paras on sen tähden, etten tällä kertaa jatka enempää, sillä voisin helposti erehtyä sanomaan asioita, jotka vielä ovat meidän yleisen mielipiteemme edessä yksinomaan kivitettäviä.


….ja Runeberg-päivän vietosta

Se on ohitse jälleen. On juhlittu, on juhlavalaistu. On kuultu ylioppilaslaulua, on nähty »Vänrikki Stoolin tarinain» kuvaelmia. On soitettu Porin marssia, on laulettu Maamme-laulua. On isänmaallisesti innostuttu.

Puhuakseni nyt aivan rehellisesti ja subjektiivisesti: tuo kaikki on tehnyt minuun sen vaikutuksen kuin olisi tanssittu hautajaisissa. Se ei ole enää totta tuo kaikki. Se oli kenties totuus aikanaan. Nyt se on valhetta. Me emme usko siihen enää. Me emme usko Pilven veikkoon, Porin marssiin, Sotilaspoikaan tahi Maamme-lauluun. Ne olivat menneen ajan ihanteita. Meidän täytyy kääntää silmämme eteenpäin. Pois Sven Tuuvasta, pois Adlercreutzistä, pois Torpan tytöstä ja Kuolevasta soturista. Kenties ne kerran olivat omiaan todellista isänmaallista innostusta herättämään. Nyt ne vaan ylläpitävät sitä valekansallisuutta, sitä vale-isänmaallisuutta, sitä rummunpäristävää humpuukia, joka täällä joka taholla kohtaa korviamme.

Ne ovat valhetta nuo »Lurjuksen» veriset vaatteet meille. Ne ovat veristä valhetta nuo luutnantti Zidénin huikeat hurraa-huudot meille. Kenties ne ovat kaunista valhetta, mutta se ei auta asiaa. Niiden täytyy pois, jos mieli kansallisen totuuden taas astua askeleensa eteenpäin.

Myöskin minä olin Suomen Kansallisteatterissa. Myöskin minä näin nuoret ylioppilaat hännystakeissaan, kuulin Maamme-laulut, näin sotakuvaelmat ja ajattelin: mennyt vuosisata kummittelee. Mutta kuolleet eivät saa kummitella siellä, missä aika menee myrskyaskelilla eteenpäin. Mennyt vuosisata ei saa olla uuden räätälinä. Meidän isänmaanrakkautemme on pukeuduttava nykyisen ajan aatteiden mukaisesti. Tämä on operettia, tämä on leikkisotaa, tämä on äkseerausta tinasotamiehillä. Mutta mikään kansa ei kauan rankaisematta äkseeraa tinasotamiehillä. Siitä seuraa surullinen loppu, niin kuin aina itsensä pettämisestä.

Ja tällaisena päivänä tunnen minä aina kaikkien kansanvaltaisten vaistojen heräävän itsessäni. Ja minä ajattelin Suomen Kansallisteatterista palatessani: tämä on yläluokan huvia. Tämä ei liikuta Suomen kansan suurta enemmistöä niin nimeksikään. Tämä on herraskomeutta. Tämä ei ole mikään kansallisjuhla. Tämä ei yhdistä, vaan erottaa. Tämä on juhla herrasväkeä varten. Tälle pohjalle ei ikinä uutta, lujempaa, eheämpää ja rehellisempää suomalaista kansallishenkeä rakenneta.

Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut niin selvästi minkä kuilun partaalla me oikeastaan vaellamme. Eikö meillä ole yhtään muistoa, joka samalla olisi tie tulevaisuuteen? Eikö yhtään tapausta, jota me kaikki voisimme viettää hyvällä omallatunnolla, yhtään päivää, jonka kaikki kansa tuntisi omakseen ja joka sopisi meidän kansalliseksi juhlapäiväksemme.

On yksi: se päivä, jolloin Suomi suurlakon kautta sai takaisin perustuslaillisen hallitusmuotonsa.

Eino Leino

Juhani Aho

Juhani Aho vuonna 1885:
Suomen kansa alkaa nyt päästä isänmaassaan semmoiseen asemaan, että sen on mahdollista jollakin menestyksellä alkaa pyrkiä elämään omaa kansallista elämäänsä, luomaan itselleen olemuksen, jossa sen kansallishenki saa ilmestymuodon. Mitä hyötyä on meillä siitä, että suomenkieltä vapaasti kaikilla aloilla saa käyttää, jos emme voi saada kasvatetuksi sivistynyttä luokkaa semmoista, että kirjallisuus, taide ja osaksi tiedekin sekä yhteiskunnalliset ja valtiolliset laitokset kantavat kansallisen luonteemme leiman, joll'emmme voi sulattaa eri kansanluokat yhdeksi kansaksi, jota elähyttää yhteinen isänmaallinen harrastus, joll'ei kansalaistemme yleiseksi tunnussanaksi tule: "Olen ja tahdon olla suomalainen." Ja mikä tulevaisuus on pienellä kansallamme, joll'emme horjumatta, uupumatta, ensimmäisistä pienistä voitoista laimentumatta tähän päämäärään pyri.


Kahden rinnakkaisen kulttuurin kehittäminen on pienelle kansalle mahdotonta, ruotsalainen tai skandinaavialainen kulttuuri olisi meillä epäsikiö.

Ja vuonna 1886 Aho palaa samaan aiheeseen:
Vaan jos niin kävisi, josta kohtalo meitä varjelkoon, että niin ruotsin kuin suomenkielelle suotaisiin lopullinen oikeus rinnakkaisuuteen kaikilla aloilla, niin sillä ei suomalaisuuden asia olisi siirtynyt suuresti entisestä sorretusta asemastaan eikä suuri kansallinen päämaali, Suomalainen Suomi Suomessa, likimainkaan saavutettu.

1918 etninen puhdistus

Vuoden 1918 vapaussodan tai sisällissodan eräät joukkosurmat ainakin Länsi-Uudellamaalla, Lahdessa ja Forssan alueella vaikuttavat etniseltä puhdistukselta, paikallista suomalaisväestöä tapettiin. Asiasta kertonutta tutkijaa Suomen tiedotusvälineet ovat sensuroineet. Poikkeuksena on YLEn TV1:n Tukkisen kirjanpito vuodelta 2004, joka esitteli lähinnä kirjoittajaa itseään, ei niinkään kertonut teloittajista, esimerkiksi näitten kansallisuutta.

Lähteenä kirjat:
Tauno Tukkinen: Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Omakustanne, 1999.
Tauno Tukkinen: Mäkeen mäkeen vaan. Punaisten henkilötappiot Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa 1918. TT Karjalohja 2001.

Varsinaiseen taistelutoimintaan pataljoona ei näy osallistuneen. Pataljoonaa komensi Edward Ward ja komppanianpäällikköinä toimivat Ivar Hast ja Ivar Stâhle. Pataljoonasta muodostettiin retkikuntia, jotka tekivät teloituskiertueita eri puolille Uuttamaata. Tähtäimessä olivat punaiset tai punaisiksi epäillyt ja eräät valkoisetkin suomalaiset. Vihdissä pataljoona teloitti yli 60 paikallista, ja kerrotaan paikallisen suojeluskunnan päällikön joutuneen ajamaan verenhimoiset västankvarnilaiset pois pitäjästä. Pataljoona kylvi kuolemaa ainakin Inkoossa, Vihdissä ja Nurmijärvellä. Kaikkiaan Länsi-Uudenmaan pataljoona teloitti toukokuussa vähintään 200 miestä ja naista, lähes kaikki suomenkielisiä.

Västankvarnissa istui myös kenttätuomioistuin, jonka johtoon halukkaasti hakeutui lehtimies ja kirjailija Erik Grotenfelt. Aatelismies G. ei ottanut osaa sotatoimiin, mutta teloituksiin sitäkin innokkaammin. Hän osoitti oman todistuksensa mukaan poikkeuksellista armottomuutta, jopa julmuutta toimiessaan punavankien kuulustelijana ja teloitusryhmän päällikkönä.

Tukkisen kirja Mäkeen mäkeen vaan käsittelee 1918 teloituksia Forssan, Tammelan ja Jokioisten alueella. Huhtikuun 1918 lopulla Forssaan saapui Saariston vapaaehtoisjoukko, jota johti kreivi Carl August Ehrensvärd. Yksikkö muodosti omista lähinnä ruotsalaisista upseereistaan sotatuomioistuimen. Sotatuomioistuin määräsi yli 200 punaista teloitettavaksi, joista 13 oli naisia ja nuorin vain 16-vuotias.

Rippikirjojen tietoja yhdistämällä Tukkinen on selvittänyt teloitettujen todelliseksi määräksi 260, kaikkiaan kuolleita Forssan seudulla oli 590. Kun tähän lisätään Länsi-Uudellamaalla teloitetut yli 200 suomalaista, kaikkiaan ruotsalaiset teloittivat ainakin 460 suomalaista keväällä 1918.

Erään tutkijan esittämän epävirallisen arvion mukaan punaisia ampuneiden teloitusryhmien jäsenistäkin noin 2/3 oli ruotsinkielisiä. Tieto on toistaiseksi vahvistamaton, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Teloittajien joukossa on mainittu olleen myöhemmin kuuluisia henkilöitä, jopa valtiomiehiä. 1918 vapaussodassa oli mukana suomalaisten lisäksi jonkin verran venäläisiä ja ruotsalaisia ja iso saksalainen sotajoukko.

Sotarikoksiin syyllistyivät sekä punaiset että valkoiset, jälkimmäiset paljon enemmän. Valkoisten joukossa olleet ruotsalaissotilaat syyllistyivät raakoihin sotarikoksiin kostaessaan aiemman kapinallishallinnon alueella eläneille siviileille, joista valtaosa oli täysin syyttömiä ihmisiä. Masentavimpia esimerkkejä ovat tapaukset, joissa teloitettavien etnisyys tarkistettiin: ruotsin kieltä osaavat otettiin sivuun ja pelkkää suomea taitavat ammuttiin.

Ruotsalaissotilaat syyllistyivät Suomessa suomalaisten naisten ja tyttöjen joukkoraiskauksiin. Lahdessa sotilaat raiskasivat metsässä 150 naista ja tyttöä, iältään 14-25-vuotiaita. Lopuksi naiset ammuttiin. Asialla oli August Ehrensvärdin johtama saaristolaisten vapaaehtoisjoukko.

Suomenruotsalainen vapaaehtoisjoukko eteni vuoden 1918 huhtikuun puolivälissä lähes taisteluitta Turkuun, josta se sai lisävahvistusta ja jatkoi Loimaan kautta Forssaan. Punaisten sotilaat eivät murhanneet tai vanginneet joukko-osaston sotilaita, mutta silti vapaaehtoisjoukko tappoi "punaisia" (= syyttömiä siviilejä) silmittömästi. Tekojen laittomuus havaittiin myöhemmin ja Forssan-Jokioisten sotatuomioistuimen pöytäkirjat hävitettiin, Tukkinen kertoo. (1918 alkanut rikosten peittely jatkuu yhä median sensuurina!)

Sisällissodassa 1918 taisteli myös ruotsalainen prikaati, jonka vahvuus oli vajaan pataljoonan luokkaa, noin 300. Joukon sotatie oli lyhyt ja todella verinen, etninen puhdistus. Tampereella joukko murhasi yli 1 000 ihmistä taisteluiden jälkeen. Tampereelle on oikein pysytytetty muistomerkki näille tappajille.

Vuoden 1918 vapaussodassa tai sisällissodassa tapettiin valtavasti syyttömiä ihmisiä. Suurin osa on tarkkaan tutkittuja ja myös tiedotusvälineiden lukuisia kertoja kertomia. Pieni osa teloituksista on kuitenkin yhä vaiettuja, valtamedioista niitä ei taatusti näe. Ne liittyvät 1920-luvulla alkaneeseen ulkopoliittiseen pohjoismaiseen suuntaukseen, joka pyrkii sensuroimaan Suomen historiaa ja korvaamaan sen valheilla.